Kääntymys?

Buddhalaisuus on kiinnostanut minua hyvin pitkään. Hiljaisen meditaation sisällytin henkisiin harjoituksiini käytyäni johdantokurssin paikallisessa Zendossa muutamia vuosia sitten. Jatkoin Zendossa käymistä jonkin aikaa; yhteisessä meditaatiossa on puolensa, vaikka monet muodollisuudet (useat kumarrukset) tuntuivat vähän teennäisiltä. Toisekseen meditaation jälkeisissä teehetkissä kävi ilmi että porukka oli enimmäkseen aika akateemista ja keskustelu pyöri sisäpiirin jutuissa. Kävisin kyllä tänäkin päiväni ihan mielelläni joskus, mutta en ole saanut sitä aikaiseksi.

Pitkään hiljainen meditaatio olikin ainoa henkinen harjoitukseni luovuttuani monimutkaisista rituaaleista. Olen meditoinut ennenkin: jo 1990-luvulla muodostin itse harjoituksen, jossa tavoittelin suorastaan ennätyksiä – tunti oli ihan tavanomaista. Silloin siihen sisältyi mm. paljon visualisointia, koska sain runsaasti New Age-vaikutteita.

Kaikkein omimmalta zenmetodilta tuntui heti alkuun ”tekniikaton tekniikka”: Silmät puoliavoinna tuijotat tyhjää seinää – näin vältät sekä aistiärsykkeitä että unelmointiin vaipumista. Ei ole mitään päämäärää, ei edes ”valaistuminen”: istumisen tarkoitus on istuminen. Siinä missä meditaatiotekniikat joissa keskitytään johonkin kohteeseen ovat alttiita ulkoisille häiriöille, tässä tekniikassa kaikesta mitä ympärillä mahdollisesti tapahtuu, tulee osa harjoitusta.

Nimenomaan zenbuddhalaisuus tuntui kiinnostavimmalta suuntaukselta. Olen toki lukenut kirjoja siitä, mutta myönnän että käsitykseni on varmasti aina ollut vahvasti oman tulkintani mukainen. Toisaalta, sama pätee kristinuskoon. On yhtä monta tapaa olla kristitty kuin on kristittyjä. Jokainen tulkitsee sitä ”oman evankeliuminsa” mukaan.

Joka tapauksessa kiinnostukseni ei siis ole syntynyt yhtä-äkkiä tyhjästä. Se on kehittynyt vähitellen. Olen lakannut uskomasta persoonalliseen Jumalaan, ja että Jeesus oli muuta kuin ihminen: hän oli kyllä hyvin buddhankaltainen ihminen, jonka opetukset – joista kristikunta oikeasti vähät välittää – ovat arvokkaita. Pinnallisesti olen ollut myös tietoinen buddhalaisuuden eri koulukunnista, joita riittää ihan yhtä lailla kuin kristinuskossakin: onhan jopa Puhtaan Maan Buddhalaisuus, jossa huudetaan avuksi Amida/Amitabha-Buddhaa, joka pelastaa sinut kuoleman jälkeen ”Puhtaaseen Maahan”. Kuulostaa tutulta.

Tuntuu vähän hassulta kertoa että näin Youtube-videon, jossa Tina Turner lausuu mantraa ”Nam Myoho Renge Kyo”, ja se teki minuun välittömästi syvän vaikutuksen. Mantra jäi pyörimään mieleeni, ja kesti pari päivää ennen kuin kehtasin avata suuni kotona. Puolisoni oli tottunut meditaatiooni, ja nyt minun piti informoida häntä siitä että tuottaisin jatkossa myös ääntä. Vaikutelmani harjoituksesta näin alussa on se, että toisin kuin hiljainen meditaatio se on hyvin ”fyysinen” vaikka tapahtuukin paikallaan istuen – se tuntuu kehossa miellyttävästi. On jopa vaikea lopettaa. Hyvin pian jo muutin ”kotialttarini” enemmän oikeaoppiseksi buddhalaiseksi alttariksi, jossa on esillä Buddhan patsas, suitsuketta, kynttilä, viherkasvi, vettä, ja ruokaa (esim. omena). Jatkan kuitenkin myös hiljaista meditaatiota mantran toistamisen jälkeen. Se tuntuu silloin entistäkin vaikuttavammalta.

Tässähän on kysymyksessä siis Nichiren buddhalaisuus; se on japanilainen suuntaus, josta voi lukea lisätietoa muualta. Henkisesti minusta on tullut erittäin kriittinen, jopa skeptinen, joten on tavallaan hienoa havaita että osaan yhä innostua jostain. Se ei kuitenkaan tarkoita että syöksyisin suinpäin mihinkään. Harjoitus on yksi asia, ja sitoutuminen johonkin liikkeeseen kokonaan toinen juttu. Luonnollisesti olen tutkinut asiaa netissä. Jokaisen tulisi aina tehdä niin koska se on nykyään niin helppoa.

Jos aloitetaan itse Nichirenista, joka perusti suuntauksen, hän arvosteli muita buddhalaisia koulukuntia. Siitä iso miinus hänelle. Jotkut pitävät häntä Buddhana, mutta ei tuo kovin valaistuneelta vaikuta. Myös Nichiren buddhalaisuuden sisällä on useita suurempia ja pienempiä ryhmiä. Jos jokin katsoo edustavansa ainoaa oikeaa buddhalaisuutta, se on minusta ihan yhtä vastenmielistä kuin vastaavat kristillisten suuntausten väitteet. Sitä paitsi päinvastainen väite, johon myös olen törmännyt, että Nichiren buddhalaisuus ei ole oikeaa buddhalaisuutta, vaikuttaisi äkkiseltään katsoen jopa validimmalta, pakko myöntää. Mantrojakin on monia, myös kristillisiä, joten en väitä että on yksi yli muiden; tämä on vain se joka minua itseäni puhuttelee.

Temppelibuddhalaisuus papistoineen ei minua kiehdo edes ajatuksen tasolla – Suomessa näyttää toimivan, todennäköisesti hyvin pienessä mittakaavassa, Nichiren Shoshu, josta 1991 irtautui maallikkoliike Soka Gakkai, joka on nykyään levinnein ja suurin. Siitä olen lukenut ristiriitaista tietoa, erilaisia näkökulmia. Totta kai eri ihmisillä on erilaiset kokemukset, ja kun toimitaan eri maissa ja kulttuureissa, sekin vaikuttaa osaltaan. En voi itse arvostella sellaista mistä minulla ei ole kokemusta. Olen varma että kohtaisin Soka Gakkai Internationalissa hyvin fiksuja ja mukavia ihmisiä, mutta aivan yhtä varmasti myös kapeakatseisia ja ahdasmielisiä ihmisiä – koska se on, no inhimillistä... vaikka kuinka pyrittäisiin tuomaan esiin omaa buddhaluontoa. Haluan suojella itseäni uusilta pettymyksiltä – niitä on jo ihan riittämiin tullut tässä elämässä. Pelkään ennen kaikkea dogmaattisuutta, taikauskoa ja henkilöpalvontaa. Muiden kokemusten perusteella kaikkea tätä saattaisi löytyä. Ja toisaalta en yksinkertaisesti kaipaa ympärilleni mitään yhteisöä. Soka Gakkai International on Suomessa uskonnollisen yhdyskunnan asemassa, ja minä en halua liittyä uuteen uskonnolliseen yhteisöön tai erota vanhasta; Suomen laki kyllä sallii nykyään kaksoisjäsenyyden, mutta yhteisöillä on oikeus valikoida jäsenensä ja asettaa ehtoja: en usko että kumpikaan – nykyinen yhteisöni tai Soka Gakkai International – katsoisi sitä hyvällä että kuuluu yhtäaikaa johonkin toiseen yhteisöön. Ensimmäinen asia jonka tarkistin oli se, että homoseksuaalisuus ei ole ongelma Soka Gakkai Internationalissa, se on syytä mainita. Yksittäisille ihmisille eri kulttuureissa se voi silti olla ongelma.

Kolmesta suurimmasta Nichiren buddhalaisuuden koulukunnasta Nichiren Shu vaikuttaa lukemani perusteella olevan lähimpänä perinteistä buddhalaisuutta siinä mielessä että he ovat tekemisissä myös muiden buddhalaisuuden suuntausten kanssa ja sisällyttävät harjoituksiinsa hiljaisen meditaation. Sekin on temppelibuddhalaisuutta, joka ei toimi Suomessa.

Jäljelle jää siis itsenäisen harjoittajan tie. Heitäkin löytyy runsaasti maailmalta. Tällä hetkellä aion kokeilla muutaman kuukauden mantraa, katsoa mikä minussa ehkä muuttuu. Jo nyt voin sanoa, että se on todella voimaannuttava. Minuun vetoaa juuri se että Nichiren buddhalaisuudessa ei palvota jotain ulkopuolista jumalolentoa, vaan – aivan buddhalaisuuden ydinsanoman mukaisesti – nähdään jokaisessa ihmisessä myötäsyntyinen potentiaali tulla Buddhaksi: Buddhaluonto. Tätä harjoitus pyrkii kutsumaan esiin. (Toki esoteerinen kristinusko niin ikään tähdentää käsitystä "Kristus meissä") Tähän suuntaan elämäni on kulkenut viime vuodet. Välillä olen eksynyt suunnasta henkilökohtaisten huolten takia, huolehtimalla antanut niille huomiota ja sen myötä voimaa hallita minua, sen sijaan että ottaisin elämän niin kuin se on ja antanut sen virrata vapaasti. Minussa on kipinä, jonka harjoitus sytyttää ja saa hehkumaan. Virittäydyn mantran myötä maailmankaikkeuden värähtelyyn. "Alussa oli Sana..." (Joh.1:1)

Minuun vetoaa toisaalta myös se – uskonnollisen historiani huomioiden – että toisin kuin pelkkä hiljainen meditaatio, Daimoku – mantran lausuminen - on kuitenkin huomattavasti uskonnollisempi harjoitusmuoto. Varsinkin sitten kun siihen liitetään vielä muita elementtejä, jotka kuuluvat asiaan: Juzu-helmet kosketusaistin lisäämiseksi harjoitukseen (kristillinen rukousnauha on minulle entuudestaan tuttu, joten tässä ei sinänsä ole mitään uutta); Gongyo eli liturgia jossa resitoidaan osia Lootus-Sutrasta japaniksi (netistä löytyy tähänkin ohjeet). Gongyo suositellaan suoritettavaksi aamuin illoin. Omassa elämässäni se ei ole mahdollista. Menen töihin kuudeksi aamulla ja asun kerrostalossa.

Kolmantena kunnioituksen kohteena alttarilla eli Butsudanissa oleva Gohonzon eli mandala, jossa on sanskritinkielisin ja kiinalaisin merkein mm. mantra. Viimeksi mainittuun suhtaudutaan nähdäkseni turhankin taikauskoisesti joissain suuntauksissa: se on kuitenkin vain paperia ja mustetta, jonka merkitys on mielessä, ei mikään maaginen objekti sinänsä. Kunnioituksella ja taikauskolla on joskus hienon hieno ero. Joten voin aivan hyvin printata sen netistä sen sijaan että vastaanottaisin sen esim. Soka Gakkailta juhlallisesti.

Monen mielestä en varmasti voi kutsua itseäni buddhalaiseksi jo senkin perusteella, että en ole halukas tiettyihin elämäntapamuutoksiin. Nuoruudessani olin 26 vuotta absolutisti ja 10 vuotta vegetaristi. Se riitti minulle, en aio palata takaisin ehdottomuuksiin ja rajoituksiin.

Mutta yhtä hyvin voisi kysyä kuka voi kutsua itseään kristityksi ja millä perusteella. Kaikki on aina tulkintaa. ”Kun on koolla kaksi kristittyä, on kolme mielipidettä”, on joku sanonut. Kristitty on se joka tunnustautuu kristityksi, kukaan ei voi sitä toisen puolesta päättää; sen opin kauan sitten.